Jannan tarinat kertoo Jannan sekä hänen sukulaistensa kokemuksista, Jannan kertomana. Kokemukset ovat tosia ja julkaistaan siten kun Janna on ne kirjoittanut. Tämä on Jannan tarinat -sarjan toinen osa. Lue tarinan ensimmäinen osa tästä. Olimme matkalla paikkaan, jonka sijaintia jouduin kysymään useaan otteeseen,
se tuntui ikävältä koska koin olevani oikeutettu tietoon.
Saatuamme koorditaatit vasta pitkän ruinauksen jälkeen, olimme valmiita seikkailuun,
en siis ollut yksin, aluksi. Matkaa oli jonkin verran ja olimme sen takia päättäneet pakata enemmän tarvikkeita mukaan kuten teltan ja muita tarpeellisia varusteita, ehkä turhiakin. Enoni ja Nioc olivat vakuuttaneet minut tarinan aitoudesta, jota osasin kyllä epäillä ja siksi uskalsin tehdä päätöksen läpi yön kestävästä retkestä.
Eno oli vakuuttunut siitä, että kyseessä oli ufo-alus, joka laskeutui lähelle kalliota.
Minä taas vakuuttunut siitä että aika kultasi muistot heijastuksesta, varjosta tai lentokoneesta.
Tarvottuamme toista tuntia tylsän bussimatkan jälkeen, tiesimme olevamme lähellä.
Koordinaattien lisäksi meillä oli myös kuvaus paikan ulkonäöstä sekä kartta.
Jalat alkoivat jo turtua sillä emme olleet tottuneet metsässä tarpomiseen ja sitten,
kolmion muotoinen kivi harvamäntyisen kallion päällä, olimme perillä ja helpottuneita vaikka matka oli vasta alkanut.
Heitimme reput kalliolle ja teimme leirin, juuri siihen kohtaan missä Enoni ja Nioc oli nähnyt jotain. Teltan kasaus kesti vain 5 minuuttia, sillä olimmehan me reipasluontoisia sekä ahkeria, ja matkan aikana päätimme säännöstä että töitä tehdään vain viisi minuuttia kerralla ja loppuajan tähystämme taivaanrantaa. Tunti, toinen, kolmas.
Miksi jätin viinipullon kotiin jonka pakkasin jo moneen otteeseen edestakaisin laukkuuni ja varta vasten sen tätä reissua varten olin hankkinut. Ehkä ajattelin että meiltä jää jotain näkemättä pullon takia, tai kuulematta jos nukahtaisimme liian aikaisin.
Oli jo aamuyö ja olin enää yksin hereillä, tylsyys vei kaverini uneen jossa hän varmasti näki jo jotain jännää mutta minä en. Minä vain valvoin todistaakseni että tässä paikassa ei ole mitään ihmeellisä. Minunkin silmäni alkoivat valua kiinni ja päätin että tämä oli tässä.
Suljin teltan vetoketju-oven menin makuulle ja yritin sulkea silmät ja sitten luulin kuulleeni jotain, ja sama uudestaan, nousin herättääkseni ystäväni jonka silmät alkoivat jo avautua kunnes päältämme kuului niin kova suhahtava ääni, että olimme varmoja jotain tapahtuneen. Ääni joka kuulosti tutulta, mutta se meni aivan liian matalalta muistuttaakseen jotain normaalia ja aivan liian nopeasti ollakseen sitä.
Sillä hetkellä tajusin mistä Enon kertomat jättimäiset kylmät väreet johtuivat. Ne menivät lävitseni yhtä nopeasti kuin ääni joka suhahti ensin yltämme ja sitten se kuului taas.
Siitä se kaikki alkoi, kauhun omainen minuutti joka tuntui tunnilta. ja olimme jo eri teillä ystäväni kanssa.
Mihin kaikki päättyisi, mietin.
Tarina jatkuu seuraavassa osassa, joka julkaistaan noin viikon päästä...
Jos haluat sähköpostiisi ilmoituksen uusista artikkeleista, voit liittyä sähköpostilistalle sivuston alaosasta.
